Luku 2: Energia, liikkuminen, virtuaalisuus
Kirjoittanut Matti Kinnunen
Ajatuksena tässä luvussa on tuoda esiin, miten energian kallistuminen johtaa työn organisoimiseen uusin tavoin. Tarkoitus ei ole kertoa yksityiskohtaisesti erilaisista teknologioista eikä kaupunkirakenteista. Tämä luku on vain lyhyt muistutus siitä, että Yritys 2.0 ei ole virtuaalinen olento vaan osa jälkiteollista yhteiskuntaa. Jälkiteollisen yhteiskunnan muutoksista yksi suurimmista on erilaisista raaka-aineista syntyvä niukkuus. Tässä luvussa käsittelemme öljyn kallistumisen syitä ja seurauksia.
Teollinen yhteiskunta on perustunut siihen, että energia ei ole ollut toimintaa rajoittava niukka tekijä. Niukkoja tekijöitä ovat olleet ennemmin työntekijät ja heidän kulutuskysyntänsä. Siksi ihmistyötä on pyritty korvaamaan enemmän ja enemmän koneiden työllä. Tämä on onnistunut hyvin ja seurauksena on ollut valtava tuottavuuden ja hyvinvoinnin kasvu. [1] Kun energia nyt on kuitenkin kallistumassa, on syytä miettiä, miten yhteiskunta muuttuu. Tässä luvussa siis hieman ajatuksia työn maantieteellisestä organisoinnista uudessa tilanteessa, matalaenergiayhteiskunnassa.
Aamulla
Aamu kaupungissa. Ihmiset heräävät, syövät aamiaisensa, pukeutuvat ja aloittavat hitaan muuttumisensa vapaasta kansalaisesta työntekijäksi. Avaavat radion kuullakseen, miten liikenne sujuu; liikenne, jossa aiemmin nousseet jonottavat ja toisinaan törmäilevät toisiinsa. Lähtevät kotoaan – kaikki muutaman tunnin sisällä – matkaavat kuka autolla ruuhkassa körötellen, kuka täyteen ahdetussa bussissa istuen, mutta suurin osa ei omin voimin, kävellen eikä polkupyörällä, sinne minne muutkin: kaukana sijaitseviin suuriin taloihin, joita työpaikoiksi kutsutaan. Taloissa he istuvat kannettavien tietokoneittensa ääressä taskupuhelimet taskuissaan. Illalla he palaavat takaisin, suurten ja kaukana sekä työpaikasta että kodista olevien kauppojen kautta.
“Hullua”, ajattelisi kuu-ukkokin. Kuinka kauan tämä voi jatkua? Entä jos vaihtoehtona olisikin tulevaisuus, jossa emme kuluta arvokasta aikaamme ja pilaa ympäristöämme istumalla liikennevälineissä matkalla toimistoihin, koska meillä on varaa jäädä kotiin – eikä meillä ole varaa mennä toimistoihin? Tulevaisuudesta, jossa kaupat ovat siellä missä ihmiset – tai ainakin tuovat ostokset ihmisten luo.
Luvussa on ensin hieman historiaa, sitten hieman teoriaa öljyhuipuista ja liikennejärjestelmistä, ja sitten annamme mielikuvituksemme lentää kohti erilaista työpäivää ja elämää matalaenergiayhteiskunnassa.
Historiaa
Ingressin kuvaamat aamut ovat toistuneet vuosikymmeniä, aamusta toiseen. Perinteinen teollisuus vaati ja vaatii osittain yhä työntekijöiden yhtäaikaista läsnäoloa, mistä peruja ovat nykyajankin tavat ja ruuhkat. Mutta perinteinen teollisuus oli vielä kaupungeissa tai ainakin rakensi työntekijöilleen asunnot tehtaiden lähelle. Ruuhkia ei ollut – osittain koska autoja oli vähän ja ihmiset liikkuivat omin voimin ja joukkoliikenteellä.
Teollisuus muuttui ja muutti kaupungeista niiden laidoille. Tähän muuttoon olivat syynä ensinnäkin teollisuuden saasteet, jotka pakottivat teollisuuden vähitellen kauemmas asutuksesta, erityisesti USA:ssa. Myöhemmin teollisuuden prosessit muuttuivat niin, että teollisuuslaitosten tilantarve kasvoi. Niille ei enää ollut tilaa eikä sijaa kaupungeissa.[2] Toimistot seurasivat, ja toimistoja työntekijät. Maaltamuuton aikana ja esikaupungistumisen myötä työntekijät muuttivat kaupungeista esikaupunkien kautta maaseutukuntiin. Autot yleistyivät, matkat pitenivät. Ruuhka oli valmis.
Kuva: Toni Paloheimo
Työnantajien kannalta tilanne on tähän asti ollut siedettävä. Työpaikan ja kodin välisen matkan on maksanut työntekijä, osittain valtion avustamana. Työaikakin alkaa vasta toimistossa, ei kotioven sulkeutumisesta. Työntekijän kannalta tilanne on myös ollut siedettävä, koska yksityisautoilun haitat (ruuhkat, työmatka-ajan pidentyminen, auton ylläpitämisen kustannukset, ja joukkoliikenteen rapautuminen) ovat olleet pienempiä kuin autoilun koetut hyödyt (vapaus liikkua yksin haluamaansa aikaan, prestiisi, jne).
Mutta miksi työtä yhä tehdään kaukana kotoa, kaikki samassa paikassa ja samaan aikaan? Miksi työntekijä yhä joutuu maksamaan matkat ja uhraamaan aikaansa matkoihin? Miksi valtio tukee tätä kaikkea? Ovatko autoilun ja työmatkailun kustannukset hyötyjä pienempiä vai isompia? Olisiko kaikki tämä järjestettävissä jotenkin toisin?
Tähän asti nämä kysymykset ovat olleet tavallaan turhia. Ensinnäkin, työmatkailusta syntyneet kustannukset ovat olleet niin pieniä, että työntekijät ovat ne valtion tuella helposti kyenneet maksamaan. Toiseksi, muita vaihtoehtoja ei ole ollut, koska kommunikaatioteknologia ei ole ollut tarpeeksi kehittynyttä lähityön (eli kodin lähellä tehtävän työn) tekemiseen. Kolmanneksi, perinteisen teollisuuden mallit ovat lujasti kollektiiviseen mieleen piirtyneet ja jo koulusta alkaen yhteiskunnan toimesta normitetut.
Kaikki nämä edellytykset ovat kuitenkin muuttumassa.
Ensinnäkin työmatkailun kustannukset ovat nousussa. Maailman öljyntuotanto on saavuttanut tai saavuttamassa huippunsa ja maailmanlaajuinen kysyntä on jatkossakin kasvussa. Tämä johtaa väistämättä sekä öljyn hinnan nousemiseen että öljyn saatavuuden heikkenemiseen. Kalliimpi öljy nostaa sekä autoilun että tienpidon kustannuksia: lähitulevaisuudessa työntekijöillä ei ole varaa ajaa kauas töihin eikä valtiolla ole varaa pitää yllä nykyisen kaltaista tieverkkoa. Sähköautot, biopolttoaineet ja vetyautot eivät riitä nykymenon jatkamiseen, koska öljystä saamamme energiamäärän saaminen jostakin muusta on joko mahdotonta tai niin kallista, että sitä ei hukata henkilöautoihin perustuvaan liikenteeseen. Teiden rakentaminen kallistuu, koska asfaltti koostuu öljystä ja sorasta – betoniteiden rakentaminen vaatii sekin paljon polttoainetta betonin valmistamiseen ja rahtaamiseen.
Toiseksi, uudet kommunikaatioteknologiat ja niiden avulla luodut uudet tavat järjestää työ sekä uudet sosiaaliset käytännöt muuttavat työntekoa. Enää kaikkien työntekijöiden ei tarvitse olla samassa paikassa (ei edes virtuaalisesti) samaan aikaan. Suuri osa työstä, ainakin toimistoissa tehtävästä, on muuttumassa verkottuneeksi, osittain virtuaalisissa tiloissa tapahtuvaksi: samassa fyysisessä tilassa oleskelemista ei enää tarvita. Tätä muutosta on teknis-organisatorisesti kutsuttu nimellä Web 2.0 ja tässä kirjassa sitä kutsumme nimellä Yritys 2.0.
Öljyhuippu
Öljyhuipputeorian (peak oil theory) mukaan öljyntuotanto nousee, kunnes noin puolet maailman öljyvaroista on käytetty. Ennen huippua öljyä on mahdollista tuottaa maaperästä poraamalla ja muilla keinoin aina vain enemmän. Vähitellen kuitenkin uusien öljyesiintyminen löytäminen vaikeutuu ja helposti hyödynnettävissä oleva öljy hupenee. Öljyhuipulla jäljellä olevat öljyvarat ovat kauempana, syvemmällä tai vaikeammin jalostettavissa kuin ennen huippua käytetyt. [4],[5]
Näistä syistä öljyn ja öljystä valmistettavien tuotteiden tuotantohinnat nousevat. Samaan aikaan kysyntä on jatkuvassa kasvussa. Kysyntä kasvaa erityisesti Kiinassa ja Intiassa niiden nopean ja öljyyn perustuvan talouskasvun vuoksi. Kysyntä kasvaa myös tuottajamaissa, jotka käyttävät enemmän ja enemmän öljyä. Erityisesti näin on käynyt Venäjällä, Iranissa ja Saudi-Arabiassa. [5],[7]
Näin siis kysyntä kasvaa ja tarjonta väistämättä vähenee. Talouden lakien mukaan tällöin hinnat nousevat. Öljyn kaltaisen välttämättömän ja lyhyellä aikavälillä vaikeasti korvattavan tuotteen saatavuus ei kuitenkaan riipu ainoastaan kysynnästä ja tarjonnasta vaan myös poliittisista tekijöistä. Nämä poliittiset tekijät ovat Irakin sodan ja esimerkiksi Shanghain yhteistyöneuvoston perustamisen taustalla (SCO). [5],[6] Tämä saattaa johtaa hinnan nousun lisäksi myös öljyn saatavuuden vaihteluun: öljyä ei ehkä ole saatavissa mihinkään hintaan. Tuottajat saattavat myydä öljyä vain heidän kannaltaan myötämielisille ostajille ja hyväksyä maksun jossakin muussa valuutassa kuin dollareissa tai euroissa. [6]
Kalliin öljyn vaikutukset
Maailman talousjärjestelmä perustuu halpaan ja helposti saatavaan energiaan, erityisesti öljyyn. Öljyn hinnan nouseminen ja saatavuuden heikkeneminen vaikuttavat kaikkiin talouden ja siten elämämme osa-alueisiin maataloudesta liikenteen kautta kosmetiikan valmistukseen.
Tässä kuitenkin keskitymme öljyhuipun vaikutuksiin liikenteeseen Suomessa. Oletamme, että öljyn vähentyessäkin Suomessa teollisuus ja tuotanto jatkuvat, suurin osa ihmisistä asuu kaupungeissa ja tekee työtä muussa kuin omavaraistaloudessa.
Miten sitten öljyn kallistuminen ja harvinaistuminen vaikuttaa liikenteeseen? Koska ei ole olemassa mitään primäärienergian lähdettä, joka voisi korvata öljyn liikenteen energianlähteenä, liikenteen määrä väistämättä vähenee. Biopolttoaineiden määrä ei mitenkään riitä korvaamaan öljyä energian lähteenä, koska syödäkin pitää. Vähenneestä liikenteestä yhä suurempi osa tapahtuu joko ihmisvoimin (kävely, pyöräily) ja joukkoliikenteenä, erityisesti sähköllä toimivin raideliikennejärjestelmin. Tämä johtuu sekä polttoaineiden että tienpidon kallistumisesta – tieverkko supistuu ehkä jopa nopeammin kuin liikenne vähenee.
Joukkoliikenne ei koskaan voi korvata nykyistä henkilöautoon perustuvaa liikennejärjestelmää sellaisenaan, koska asutus on levinnyt niin laajalle, ettei joukkoliikenteen järjestäminen ole mahdollista. Siksi on mahdotonta, että työntekijät siirtyisivät käyttämään busseja ja junia ja näin pääsisivät nykyisille työpaikoilleen.
Jatkossa siis liikumme vähemmän ja lyhyempiä matkoja. Nykyään etätyöksi kutsutusta työstä tulee yleisempää, kaukana kotoa tehtävästä työstä poikkeuksellista. Muukin työhön liittyvä liikkuminen vähenee: emme enää lennä kokoukseen Saksaan päiväksi, emme aja parin tunnin kokousta varten Espoosta Nokialle. Koska työt on kuitenkin tehtävä, meidän on kehitettävä uusia tapoja työskennellä yhdessä.
Etätyö ja lähityö
Aiemmassa luvussa huomasimme, että nykyinen etätyö onkin oikeastaan lähityötä. Muualla kuin toimistossa – kotona tai erilaisissa tietotuvissa ja muissa julkisissa tiloissa kuten kahviloissa – tehtävää työtä on jostain syystä ryhdytty kutsumaan etätyöksi. Syy on varmaankin sama, jonka vuoksi kutsumme kaukana kaupunkien keskustoista olevia asuma-alueita lähiöiksi eikä etiöiksi: kielen avulla peitetysti käytetty valta määritellä käsityksiämme ja mieltymyksiämme.
Liikkumisen kallistuminen tekee nykyisen järjestelyn mahdottomaksi. Kielelliset kikat eivät auta, jos työpaikalle pääseminen vie liian suuren osan työstä saatavasta palkasta ja valveajasta. Kikat eivät myöskään auta, jos liikkumiseen ei ole saatavissa energiaa rahallakaan – öljyn kallistuessa sen säännöstely on vain ajan kysymys. Eikä ratkaisuksi ole siitäkään, että työnantajat maksaisivat työmatkakulut – eihän työnantajille tunnu olevan halua ja kykyä palkankorotuksiin nytkään.
Jotta voisimme miettiä keinoja työn muuttamiseksi lähityöksi, on meidän selvitettävä miksi työtä nykyisin tehdään toimistoissa, kaukana kodeista. Sairaaloissa ja muissa on toki tehtävä töitä siellä, missä potilaat ja laitteistot ovat, mutta sairaaloidenkin palveluita on mahdollista hajauttaa enemmän terveyskeskuksiin ja osittain verkkoon.
Asiallisia syitä nykyiseen käytäntöön ovat ainakin hiljaisen tiedon välittyminen välittömässä kanssakäymisessä, viestinnän helppous läheisten kollegoiden kesken, työstä saatava osallisuuden tunne ja tietenkin työntekijöiden helpompi valvonta sekä joissakin tapauksissa yhteiskäyttöinen tai kallis työvälineistö (tuotekehityslaboratoriot yms). Työnteko saattaa myös tuntua helpommalta vain sitä varten varatuissa tiloissa, joissa lähityötä aina vaanivia houkutuksia ei ole. Asiattomia, tai ainakin työnteon kannalta toissijaisia, syitä ovat pomojen prestiisin pönkittäminen suurella yhtäaikaa nähtävissä olevalla alaisjoukolla ja perinteen painolasti.
Nykyisin työtehtävät on usein niin pirstaloituneita ja suuri osa vaatii nopeaa reagointia, että yksittäisiä työn osia voisi äärimmäisen hyvin tehdä esimerkiksi kotona, jos niihin saisi käyttää kokonaisia päiviä kerrallaan. Normaali silpputyö taas vaatii kokoontumista samaan tilaan, koska ikinä ei tiedä mitä seuraavaksi pitää tehdä ja kenen kanssa. Tämä on ongelma toimistossakin ja johtuu työn huonosta organisoinnista. Tällaiseen huonoon organisointiin ei Yritys 2.0:ssa ole varaa.
“Hiljaisen tiedon välittyminen ja viestinnän helppous eivät ole päteviä syitä tehdä töitä suurissa organisaatiossa.”
Hiljaisen tiedon välittyminen ja viestinnän helppous eivät ole päteviä syitä tehdä töitä suurissa organisaatiossa. Tämä johtuu siitä, että kommunikaation todennäköisyys kahden työntekijän välillä putoaa hyvin nopeasti välimatkan kasvaessa. Vielä muutaman kymmenen (50) metrin päässä olevien työkavereitten kanssa on yleensä kanssakäymistä, mutta toimistotalon toisessa siivessä tai kerroksessa olevien kanssa kanssakäymistä on yhtä paljon kuin muissa maissa työskentelevien kanssa. Tämän todistivat Thomas Allenin tutkimukset jo 1970-luvulla. [8]
Suuri osa nykyään tehtävästä työstä on sellaista, että sen valvominen on sekä vaikeata että mieletöntä. Voi hyvinkin olla, että liika valvonta vähentää työntekijän motivaatiota ja kääntyy siis tarkoitustaan vastaan. Tämä on tosin kulttuurisidonnaista: Kiinassa valvonta on osoitus arvostuksesta ja välittämisestä, Suomessa epäluottamuksesta ja kyttäämisestä.
Asiallisista syistä jää jäljelle siis osallisuus. Työyhteisö on tärkeä sosiaalinen ympäristö. Aikuiselle ihmiselle on myös erittäin tärkeätä tehdä tai tuntea tekevänsä mielekästä työtä, osallistuvansa yhteiskunnan ylläpitämiseen. Ei kuitenkaan ole mitään syytä, miksi emme voisi kokea osallisuutta ja mielekkyyttä matkaamatta suuriin toimistoihin.
Vapaat ohjelmistot ja niiden kehittäjäyhteisöt ovat osoittaneet, että hyvinkin vaikeita ja tuottavia töitä on mahdollista tehdä ilman fyysistä läheisyyttä. Myös tiedeyhteisö on osoittanut, että fyysinen läheisyys ja läsnäolo eivät ole välttämättömiä. Sosiaalinen yhteisö voi syntyä myös virtuaalisesti, mutta ihmisen ei ole hyvä olla yksin. Mikäli työyhteisö on virtuaalinen, verkossa, on henkisen hyvinvoinnin vuoksi tärkeätä olla jonkin toisen yhteisön jäsen.
Tiedeyhteisö on hyvä esimerkki siitä, mihin suuntaan työyhteisöt jatkossa välttämättä ovat kehittymässä. Useiden tieteilijöiden tärkeimmät kollegat ovat eri puolilla maailmaa, eivätkä he usein, jos koskaan, tapaa toisiaan henkilökohtaisesti. Toisaalta tieteilijöillä on lähiyhteisönään monia muita eri tieteenalojen edustajia. Tieteellinen työ tapahtuu erilaisin viestintävälinein maailmanlaajuisesti – osallisuus taas syntyy osittain lähiyhteisön kautta.
Toki tieteilijät nykyisin matkustavat paljon erilaisissa kokouksissa tapaamassa toisiaan ja markkinoimassa työtään. Tieteilijöiden matkustaminen on kuitenkin uudehko ilmiö – tieteen tekeminen on onnistunut ennen modernien matkustusmuotojen keksimistä kirjeitse, puhelimitse ja aikakauskirjoin. Uudet viestintäteknologiat vievät tieteilijät tulevaisuuteen, jossa heidän edeltäjänsä jo olivat.
Tiedeyhteisön ja vapaiden ohjelmistojen kehittäjäyhteisöiden esimerkit kertovat meille, millainen tulevaisuuden työpaikka on. Ensinnäkin on tarpeen olla lähiyhteisö, joka tarjoaa meille osallisuuden yhteiskunnan kehittämiseen ja normaaliin (laumaeläimelliseen) kanssakäymiseen. Toiseksi on oltava erilaisia keinoja työskennellä yhdessä muiden saman asian parissa työskentelevien kanssa.
“Lähiyhteisön tarjoamista varten syntyy erilaisia tietotupia, lähityöpisteitä, ehkä kirjastojen kaltaisia.”
Lähiyhteisön tarjoamista varten syntyy erilaisia tietotupia, lähityöpisteitä, ehkä kirjastojen kaltaisia. Ehkä kahviloihin syntyy työyhteisöjä – samaan tapaan kuin Pariisissa Sartren aikoihin. Mikäli jatkossa ei ole varaa enää lämmittää nykyistä tilamäärää, kahvilat saattavat lämpiminä tiloina olla arvokkaita ja suosittuja työpaikkoja. Näitä työtiloja, joissa eri alojen, projektien ja työnantajien palveluksessa olevat työskentelevät yhdessä, syntyy suuria ja pieniä. Kaupungeissamme on jo niille tarvittavia tiloja – kivijalkakauppoja. Myöhemmin tyhjentyvät autojen säilytystilat muutetaan viihtyisiksi, ainakin lämpiminä vuodenaikoina käytettäviksi työtiloiksi. Ehkäpä tarpeettomat bensa-asematkin löytävät uuden liikeidean vähemmän liikkuvien ihmisten palvelemisesta.
Yhteistyön ja viestinnän mahdollistamiseksi syntyy erilaisia Web 2.0 -palveluita. Jopa nykyiset tietoverkot ja tavanomaiset toimisto-ohjelmistot ovat riittäviä yhteistyön tekemiseen. Kun niiden lisäksi dokumentit luodaan yhteiskäyttöisissä kirjoitus- ja tuotanto-ohjelmissa, tulokset talletetaan wikeihin ja viestitään videopuheluin, ollaan jo paljon pidemmällä. Myöhemmin erilaiset keinotodellisuudet varmasti lisäävät yhteistyömahdollisuuksiamme – jopa myyminen voi tapahtua verkossa ilman asiakkaan fyysistä tapaamista.
Mutta onko tämä kaikki vain utopiaa, mahdotonta unelmointia? Tuskin, koska toisaalta meillä ei juuri ole mahdollisuuksia jatkaa nykyiseen malliin ja toisaalta maailmaa kiertää jo joukko lähityöpaimentolaisia, jotka työskentelevät, missä sattuvat olemaan. [9] Jos jostain syystä työn ulkoistaminen Intiaan toimii, miksei sitten Ihantalaan?
Tämän kirjan tulevat luvut kertovat tarkemmin uusista teknologioista.
Lähteitä ja viittauksia
[1] Vauraus ja aika, Osmo Soininvaara, Teos, 2007
[2] Geography of Nowhere, James Kunstler, Free Press (July 26, 1994)
[3] Human-Built World: How to Think about Technology and Culture, Thomas P Hughes, University Of Chicago Press; New Ed edition (May 13, 2005)
[4] Out of Gas: The End of the Age of Oil, David Goodstein, W. W. Norton & Company (February 2004)
[5] http://www.theoildrum.com/
[7] Globalistan, Pepe Escobar, Nimble Books, 2006
Matti Kinnunen kirjoitit, “Hiljaisen tiedon välittyminen ja viestinnän helppous eivät ole päteviä syitä tehdä töitä suurissa organisaatiossa.”
Olen samaa mieltä. Sosiaaliset kontaktit ja suhteet eivät suuressa yhteisössä ole Twitteriä tai Jaikua kummemmat. Kokoukset saattavat puuroutua. Yhteistyö voi myös ajan mittaan kroonistua, jaaritellaan samoja asioita edestakaisin.
Käymme muutaman kerran kuukaudessa Loviisasta pääkaupunkiseudulla ja juttelemme usein matkan aikana vaikkapa porvoolaisten päivittäisistä edestakaisista matkoista. Hoiva-, hoito- ja palvelutyö edellyttää välitöntä asiakaskontaktia. Mutta sadat virastot voisivat yhtä hyvin sijaita Sodankylässä tai Pöljässä.
Aivomme sisäinen viritys on vielä teollisuudessa ja autoilun kulta-ajassa. Siirtyminen Yritys 2.0 toimintaan onnistuu käden käänteessä nykyisillä alustoilla ja välineillä, mutta ajattelutapamme ovat solmussa entiseen ja irti pääseminen vaatii organisaatiolta melkoisia ponnisteluja.
IRC- ja mestyssukupolvelle muutos ei tule olemaan yhtä hankalaa. Moniko lukijoistamme myöntää toimivansa ihanteellisessa Yritys 2.0 ympäristössä?
Tiedoksenne, että oma lukuni Virtuaaliyritys edistyy ja rohkenen kohta sanoa jotain julkaisuaikataulusta. Ensimmäinen versio hajosi liian moneen suuntaan ja päädyimme aikalisään, joka on tehnyt hyvää integraation kannalta.
Homo sapiens 2.0?
En näe estettä yritys 2.0 eri osien kehittyvän yllätyksettömässä tulevaisuudessa esittämääsi suuntaan. Mielenkiintoinen näkemys tietotuvista ja vastaavista alkaa olla jo arkipäivää. Esim USA:n Coworking Community liike. Se ehkä osittain pystyy korvaamaan työn sosiaalisen sisällön puutteet “etätyössä”.
Mutta ihmisenkin on edelleen muututtava. Kuulun niihin, jotka eivät saa “mitään” aikaan itsekseen, jos tilanne on jatkuva. Ja korjaamiseen ei ole aikaisemminkaan riittänyt yhteysmahdollisuus netissä. Uskoisin, että meitä samanlaisia on pilvin pimein.
Matti -> näkökulmasi on tärkeä. Ehkä kuitenkin voisi toivoa, että näkemyksellisyys johtaisi kuvaamasi laisin muutoksiin (energian kallistumisen sijasta). Työpaikkaliikehdinnän järjettömyys olisi voitu havaita jo aikaa sitten ja miettiä kaupunkirakentellisia ratkaisuja työn, kodin ja palveluiden tarkoituksenmukaisempaan ja ihmisläheisempään synkronointiin. Tällainen ajattelu puuttuu valtaosin edelleen yhteiskuntarakenteiden suunnittelusta. Työtuvat, kotona tehtävä virtuaalityö ja tekniikan hyödyntämismahdollisuudet, kevyemmät liikkumismuodot (pyörä, kävely, pienautot)tarjoavat lukuisia innovatiivisia vaihtoehtoja. Mikä puuttuu on kokonaisnäkemys, visionnin kautta luotava suunta. Sen mottona voisi olla kaiken tarpeettoman tai poistettavan liikkumisen minimoiminen, ihmiskeskeisten kyläyhteisömäisten solujen rakentaminen, globaalin ja hyvin lokaalin yhdistäminen. Miksei Suomi voisi olla edelläkävijä tällaisessa ajattelussa?
Tästä aiheesta kaipaisi kyllä keskustelua julkisesti sekä hieman enemmän visiota ja toimintaa eri maiden hallituksilta; täällä Suomessakin tuntuu pääpaino olevan yhä erilaisilla tieliikenteen parantamishankkeilla.
Toisekseen vaikka pitkän aikavälin tavoitteena olisi kuvailemasi kaltaiset lähiyhteisöt, on paljon tehtävissä lyhyelläkin aikavälillä – kevyen liikenteen ja joukkoliikenteen käytön kannustus on otettava vakavasti kaikilla relevanteilla tahoilla.
Nykyisten prioriteettien karua kieltä kertoo mm. se miten yritykset mielummin rakentavat uusia parkkihalleja kuin tarjoavat työsuhdematkalippua tai sponsoroisivat muuten joukkoliikennettä. Luulisi että yrityksellekin olisi parempi jos työntekijät istuvat työmatkansa junassa läppärinsä ja WLAN:in ääressä kuin autossa “työkyvyttöminä”.
Ristolla ja Samilla on hyviä näkökulmia. Kyllähän tässä asiassa soisi näkevänsä visionääristä ja ennakkoluulotonta yhdyskuntasuunnittelua. Mutta toisaalta sitä odotellessa käännän ainakin oman katseeni visionäärisiin yrittäjiin, jotka omalla esimerkillään voivat auttaa maailmaa näkemään, millaisia mahdollisuuksia nykyisyydessäkin jo on. Hakin mainitsema Coworking on hyvä esimerkki. Siihen kun saisi mukaan yhden ison yrityksen, joka antaisi työntekijöilleen vaihtoehdon tehdä töitä työtuvissa lähellä kotia. Vapaaehtoisia?
Matin kirjoitus kirvoittaa ajatuksia. Riston ja Samin kommentit jatkavat siitä. Minustakin tuntuu, että kokonaisnäkemystä ei ole juuri muilla ollut kuin Pentti Linkolalla. Silti hänen mallilleen on olemassa vaihtoehto.
Olen lukenut Linkolan ajatuksia hänen lukuisista kirjoituksistaan ja kirjoistaan. Hänen ajattelunsa pimeänä kohta on se, että lehdet ja kirjat on edelleen painettava paperille. Tietokoneet hän sivuuttaa väheksyen.
Linkola on väärässä. Meidän on ryhdyttävä etsimään uudenlaista kokonaisnäkemystä nykyaikaisin menetelmin. Siihen kuuluvat Matin esille nostamat asiat, liikenne ja työntekemistapojen muuttuminen. Meidän ei siis tarvitse palata hevoskyyteihin, kuten Linkola ajattelee. Sen sijaan meidän on muutettava koko elämäntapamme, jota myös Linkola on ehdottanut mutta toisenlaiseksi kuin minä ajattelen.
Sami sanoi: “Luulisi että yrityksellekin olisi parempi jos työntekijät istuvat työmatkansa junassa läppärinsä ja WLAN:in ääressä kuin autossa ‘työkyvyttöminä’.” Minusta on parempi, että työntekijät eivät lainkaan tee työmatkoja aamulla kotoa työpaikalle ja illalla työpaikalta kotiin.
Aikaa säästyy enemmän työntekoon, jos työ tehdään kotona. Myös energiaa säästyy ja perheet pysyvät paremmin koossa.
Ei se niin kamalaa ole kuin tuntuisi. Itse olen työskennellyt tällä tavoin jo kymmenisen vuotta ja sitä ennen kymmenkunta vuotta tein töitä kävelymatkan päässä kotoa.
Voin aloittaa työni heti aamuvarhaisella, sillä minun ei tarvitse valmistautua töihin lähtöön ja kulkea ruuhkaista työmatkaa. Koska herään aikaisin, näen usein, kun lehdenjakaja tulee talomme eteen kärryineen. Siinä vaiheessa saatan jo olla lukenut aamun tärkeimmät uutiset netistä. Jakaja kolkuttelee postiluukkuja ja herättää ihmisiä kesken unien. Miksi käytämme vielä päreitä tiedonvälitykseen, sillä emmehän me enää päreillä valaisekaan?
Nykyaikaiset mobiililaitteet ovat jo lähellä sellaista tasoa, että niitä voidaan käyttää verkkolehtien ja -verkkokirjojen lukemiseen.
Tekniikka on olemassa mutta ihmisten asenteissa on vielä ongelmia. Joku haluaa lukea paperilehteä, koska se tuoksuu hyvälle. Joku haluaa lukea paperilehteä, koska hän voi levittää sen lattialle. Joku haluaa lukea paperilehteä, koska hän menee sen kanssa vessaan. Järkeviä selityksiä on vähän.
Sen sijaan pitäisi laskea, kuinka suuren hakkuuaukon päivän Helsingin Sanomat tekee metsään. Lisäksi pitäisi selvittää paljonko energiaa kuluu puiden kaatamiseen, kuljettamiseen sellutehtaalle, sellun keittämiseen, kuljettamiseen paperitehtaalle, paperin valmistamiseen, kuljettamiseen kirjapainoon, lehden painamiseen ja jakelemiseen lukijoille. Sama koskee myös kirjoja. Lisäksi etenkin kirjojen arkistoimiseen me käytämme lämmitettäviä huonetiloja.
Vaikka puhun lämmitettävistä tiloista, en puhu lämpimikseni. Olen vuodesta 1999 lähtein tuottanut verkkolehteä ja vuodesta 2002 lähtien verkkokirjoja (www.lasmak.com). Lehdelläni ja kirjoillani on jopa yli 70-vuotiaita lukijoita. Uskon siis myös asennemuutokseen.
Lassi kirjoitti: “Aikaa säästyy enemmän työntekoon, jos työ tehdään kotona.”
Etätyö kotoa käsin on sinällään hyvä ratkaisu, mutta on syytä muistaa että asuntokoot ovat Suomessa vieläkin niin pieniä että kaikilla (väittäisin jopa että suurimmalla osalla) ei ole realistisia mahdollisuuksia tehokkaaseen etätyöntekoon vaikka työn luonne itsessään sen sallisikin.
Lisäksi julkisissa tiloissa (kuten kahviloissa) työskentelykulttuuria ei ainakaan vielä Suomessa ole, joten lähityöpisteet ovat kyllä hyvä vaihtoehto. Jonkinmoiselle pilottiprojektille olisi varmasti kysyntää.
Kotona työskentelyn ongelma on lähiyhteisön puute (tai se että se on aina sama eli perhe). Uskon, että ihmiset haluavat kuulua johonkin yhteisöön, vaikka sitten lähityöpisteessä säännöllisesti käyviin.
Itse olen joskus yrittänyt tehdä vakituisemmin kotona töitä. En ole onnistunut, koska tunsin itseni liian yksinäiseksi.
Itse asiassa kokeilua lähityöpisteenomaisesta yhteisöstä toteutettiin 2004 – 2005 Espoossa. Ei ainakaan silloin herättänyt yksinyrittäjiä, freelancereita, ammatinharjoittajia yms. mukaan sankoin joukoin. Lopputulos oli kolme sitoutunutta, kaikki eri aloilla toimivaa. Mutta ehkäpä ajattelutapa oli vielä liian uusi?
Ne kolme lienevät edelleen tyytyväisesti yhdessä.
Yrittäjän yksinäisyys tuntuu olevan varsin monelle myrkkyä ja jopa johtaa sen päättymiseen.
Työtuvat ovat hyvä, samoin työskentely kotona. Uskoisin, että molempia tarvitaan. Yhtenä päivänä toista, toisena toista. Samoin yhdelle yhtä, toiselle toista. Työtuvissa pitää olla mahdollisuus joustavaan osallistumiseen, jolloin voi valita päivät tai ajankohdat, jolloin on paikalla. Muulloin sitten jossain muualla: kenties kotona, kenties ison yrityksen konttorilla, kenties kahvilassa, asiakaskäynnillä jne. Työtuvan ideana on mahdollistaa, yhteisöön kuulumisen lisäksi tai sen osana, tuki ja sparraus sekä yllättävät kohtaamiset.
Kotona lähityötä (tätä ei pidä nimittää etätyöksi) tekevän asunto voi hyvällä omalla tunnolla olla suurempi kuin muualla työskentelevän asunto. Erillistä työnantajan järjestämää työtilaa ei tarvita. Sama lattiatila voidaan siirtää kotiin. Jos työn maksaa ulkopuolinen yritys, se voi maksaa kotona työskentelevälle työntekijälle vuokraa työtilasta.
Sosiaaliset yhteydet onnistuvat kotityössäkin. Kotona voi järjestää kokouksia. Kotoa voi mennä muualle kokouksiin aivan yhtä hyvin kuin erillistoimistostakin. Netti auttaa päivittäisessä yhteydenpidossa, ja pian myös videoneuvottelu. Koska data siirtyy netissä nopeasti, aikaa jää ihmisten tapaamisiin rauhallisissa merkeissä, kuten eilen illalla tämän kirjan kirjoittajat kokoontuivat Luftissa.
Ja sitä paitsi, mitä vikaa omassa perheessä on. Ainakin minä nautin siitä, että saan olla kaikki päivät vaimoni kanssa kotona. Lähityö yhdistää perheitä, mutta erillistoimipaikassa tehtävä työ (jota pitäisi kutsua etätyöksi) aineuttaa riitaa ja avioeroja.
Myös ystävien tapaamiseen jää enemmän aikaa, kun työmatkat jäävät pois.
Ei tässä lähityössä mitään projekteja tarvita. Tunnen lukuisia kotonaan työtä tekeviä yrittäjiä, sillä teen heidän kanssaan yhteistyötä verkottuneesti. Tällaisia ihmisiä on paljon, mutta he ovat huomaamattomia.
Keskustelussa ja kirjoituksessa on hyviä argumentteja etä/lähityön puolesta.
Näistä drivereista toisin esiin ehkä tuon öljyn hinnan nousun ja sen vaikutukset yleisesti, että liikenne tuottaa teollisuusmaissa toiseksi eniten kasvihuonekaasuja, esim. hiilidioksiidia (teollisuuden tuotannon jälkeen). Ehkä yksi muutostekijä voisi olla asennemuutos siten, että ihmiset tiedostaisivat/kyseenalaistaisivat omat yksityisautolut ja rupeaisivat enenevästi myös vaatimaan mahdollisuutta tehdä työtä kotoa. Toisaalta “vihreä” yritys voisi kannustaa etätyöhön osana tätä vihreyttä ja ekoloogista ajattelua.
Yritys 2.0 -maailmassa työn seuranta ja mitoittaminen tulee asettaa uusiin kuoseihin ja toimintatavat päivitettävä tälle vuosituhannelle. Ei ole mikään syy olla tekemättä etätyötä “kun ei pysty itseään ohjaan”, onhan tänäkin päivänä usealla tavoitteet ja työn seuranta siltä osin olemassa. Toisaalta monessa työssä vain lopputulos ratkaisee, itse “luomis”prosessia on vaikea arvioida.
Lähityössä edelleen voidaan pitää fyysiset viikkopalaverit, ja muut asiakaskokoukset fyysisesti. Kyllä niillä voi saada vaihtelua etätyöhön/lähipäivään ja sitä kaivattua muuta-kuin-perhe -kontaktia. Kyse lienee kokonaisbalanssista toimisto-asiakas-etä/lähi/kotonatyön kesken?
Täytynee tunnustaa, että vaikka itselläni olisikin mahdollisuus tehdä töitä kotona tai vaikka Cafe Ekbergillä, niin silti likimain joka päivä menen töihin 10 km päähän kotoa.
Tähän on simppeli syy: tarvitsen liikuntaa. 10 km pyöräily aamuin illoin riittää perusliikunnaksi. Jos en menisi työpaikalle, tuskin liikkuisin tarpeeksi.
Saapa nähdä miten paljon lähityö alkaa houkuttelemaan marraskuussa ja keskitalvella…
Olen samaa mieltä Maijan kanssa, että työn tekeminen tulee päivittää tälle vuosituhannelle. Yritys 2.0 voi olla menetelmä, jolla tämä tapahtuu.
Matin idea tehdä työtä kymmenen kilometrin päässä, jotta saa liikuntaa, on loistava. Minä toteutan asian toisin.
Teen työtä kotona mutta kävelen kaikkiin palavereihin kaupungille. Jos matka on pitkä, käytän ratikkaa, metroa, junaa, bussia ja kiireellisessä tilanteessa taksia. Autosta luovuin lopullisesti viime talvena. Pitkiä kesämatkoja varten olen vuokrannut auton naapurikorttelin vuokraamosta.
Mutta ei muutoksen tekeminen ollut helppoa. Olen jo sen ikäinen, että vanhat tottumukset ovat pinttyneitä. Jouduin motivoimaan itseäni järkiperusteluilla (millaisen maailman jätän jälkeeni) ja tunneseikoilla (viihdyn kotona). Kun lopulta olin tehnyt päätökseni, sopeuduin aika helposti uudenlaiseen elämäntapaan.
Aikaisemmin tässä keskusteluketjussa pohdiskelin kysymystä, kuinka suuren hakkuuaukon päivän Helsingin Sanomat tekee metsään. Nyt olen saanut vastauksen.
Helsingin Sanomat Foundationin tutkija Markku Kuusela kertoi minulle tänään, että vuoden aikana Helsingin Sanomien tuottamiseksi kaadetaan yli 700.000 puuta. Tämä vastaa noin 900 hehtaarin metsäalaa.
Joka päivä Helsingin Sanomien painamiseksi metsään tehdään 2,5 hehtaarin hakkuuaukko. Helsingin Sanomat on vain yksi Suomessa ilmestyvistä paperilehdistä.
Lisäksi kaikkien näiden lehtien puun keruu, selluloosan valmistaminen, paperin valmistaminen, lehtien painaminen ja jakelu kuluttavat energiaa määrän, jota en ole pystynyt selvittämään.
Muistan, kun Matti otti liikkumisen kustannusteeman esiin jo elokuun alussa tutkimusyhtiö 15/30 Researchin innovaatiokahvilassa.
Tuolloin jäin pohtimaan asiaa, koska talouden realiteetit ja budjettirajoite ohjaavat yksilöiden kulutusvalintoja, eikä ilmiö rajoitu vain autolla liikkumisen kallistumiseen.
Tulevaisuudessa kaikki on ylipäänsä kalliimpaa. Suoraan sanottuna ei ole luonnollista, että hupparin saa ostettua huokeimmillaan 6 eurolla eräästä kansainvälisestä ja laajasti tunnetusta vaateketjun liikkeestä. Sellainen hinta ei ole enää oikein, koska se ei ole kestävä hinta.
Ei se, että huppari on tuotu toiselta puolen maailmaa ja siihen on käytetty puuvillaa, jonka tuottamiseen tarvitaan juomakelpoista vettä, josta on pulaa yli miljardilla ihmisellä.
Huppari kannattaa kuitenkin tehdä, koska me maksamme siitä ja suurtalouden hyödyt näkyvät volyymituotantona, josta riittää voittoa myös vaateketjulle vaikka hinta on alhainen. Kaikki perustuu olettamukselle, että sinä tarvitset vielä yhden lisähupparin. Usein myyjät lupaavat paljousalennuksia, jos ostat kolmet hupparit, saat yhdet kaupan päälle.
Hupparin alhainen hinta kiihottaa meitä rikkaissa valtioissa ylimääräiseen kuluttamiseen, koska kyllä sinisen hupparin lisäksi kannattaa ostaa vielä keltainen huppari, koska hinta on mitättömän pieni meidän näkökulmastamme.
Tällainen halpuuden illuusio murenee vähin erin ja kallistumisen trendi johtaa siihen, että meidän on tultava toimeen suhteellisesti vähemmällä.
Tämä voi tuntua jostakusta (ja minusta) lohduttomalta, mutta olen törmännyt tähän ilmiöön jo eräässä kroonisesta niukkuudesta kärsivässä valtiossa: Kuubassa.
Kuuba on Karibian suurin antilli, eli saari, jossa on pulaa ihan alkeellisista hyödykkeistäkin, vaikka maassa on osaamista ja kehittyneet instituutiot.
Kuubassa minä en saa paljousalennuksia, vaan itse asiassa toisesta paidasta pitää maksaa enemmän kuin ensimmäisestä. Tämä perustuu siihen, että on olemassa joku muukin joka tarvitsee paitaa, eikä paitoja ole tarjolla loputtomiin. Jos tarvitsen kaksi paitaa, minun on perusteltava itselleni, miksi tarvitsen toisen. Joudun maksamaan siitä enemmän.
Länsimainen kulutuskäyttäytyminen leviää kuitenkin jo kulovalkean lailla kehitysmaiden väestön ylemmässä keskiluokassa. Siksi niukkuus palaa monin tavoin meidän elämään, joten tulevaisuudessa maksamme toisesta hupparista ensimmäistä enemmän.
Tämäkin voi olla lohdutonta jonkun mielestä, mutta kyllä ihminen tottuu vähempään, koska onnellisuus ei (onneksi!) ole riippuvainen tavarapaljoudesta.
Silti kulutusvalinnoissa on eräs harhainen elementti, joka perustuu tottumuksiin. Esimerkiksi opiskelija ostaa olutta ilman mutinoita, vaikka saman rahasumman kuluttaminen ruokaan nostattaa keskustelun siitä, ettei opiskelijalla ole varaa ruokaankaan.
Tottumukset syntyvät käytänteistä, jotka pinttyvät ja niistä eroaminen saattaa tuntua ahdistavalta.
Itse olen tehnyt verkottuneesti työtä vuodesta 2005 lähtien. Välillä olen myös tehnyt paikkasidonnaista työtä, mutta suurimmaksi osaksi paikasta riippumatonta. Kummassakin tapauksessa kyse on ollut käytännössä samanlaisesta työstä, toimittamisesta.
Usein teen työtä kotoa käsin. Enkä näe siinä minkäänlaista ongelmaa. Valtiovalta ei tue lähityötä erityisesti, koska liikenteestä saatavat verotulot ylittävät moninkertaisesti liikenteen ylläpito- ja kehitysinfraan tarvittavat määrärahat. Siksi liikenteen väheneminen johtaisi valtiontalouden ikävään rahoitukselliseen ongelmaan, johon helpoin ratkaisu on nostaa jotain muuta veroa.
Myös Lassin mainitsema konkreettinen tieto Helsingin Sanomien ympäristöjäljestä on oivallinen esimerkki siitä, miten vähän me suomalaiset loppuen lopuksi ajattelemme ympäristömme hyvinvointia. Suomessa on teollisuusmetsiä eniten maan pinta-alaan nähden koko maailmassa.
Tähän sisältyy myös vahvoja taloudellisia motiiveja, koska metsä- ja paperiteollisuus on luonut hyvinvointia Suomeen. Emmehän me voi omaa jalkaa ampua?
Olisiko Web 2.0 ratkaisu niin montaa suomalaista työntekijää rasittavaan ongelmaan nimeltä vuorotyö? Kuinka?!!